Asun omakotitalossa järven rannalla. Maisema on kaunis, elämä turvallista ja rakasta: puolisoni ja kaksi ihanaa tytärtä tekevät arjesta merkityksellistä. Olen toiminut muotoilijana saman työnantajan palveluksessa jo kaksikymmentä vuotta. Kaikki on periaatteessa hyvin – ja silti, jossain syvällä sisälläni, jokin kutsuu muutokseen.
Tuo tunne ei ole uusi. Se ei ole levottomuutta tai tyytymättömyyttä elämään, vaan ennemminkin lempeää kuisketta: ”Oletko todella omalla polullasi? Täytätkö tehtävääsi tässä elämässä?”
Yli kymmenen vuotta sitten uuvuin. Kehoni ja mieleni sanoivat pysähdy. Tuolloin en vielä ymmärtänyt, kuinka merkittäväksi tuo kokemus muodostuisi. Se pakotti minut katsomaan itseäni rehellisesti, etsimään syvempiä vastauksia elämään – ja ennen kaikkea kuuntelemaan omaa sisintäni.
Kaikessa kivuliaisuudessaan uupumus oli parasta, mitä minulle on tapahtunut. Se pysäytti, riisui, puhdisti. Sen jälkeen en ollut enää sama ihminen – enkä enää halunnutkaan olla. Aloin ymmärtää, että minussa on kyky auttaa muita, kannatella, parantaa. Ei suurieleisesti, vaan aidosti, läsnäolevasti, sydämestä käsin.
Tiedän nyt, että minun tehtäväni tässä elämässä on olla parantaja. Se voi näyttäytyä monella tapaa – kuuntelijana, opastajana, käsillä hoitavana, rinnalla kulkijana. Se ei ole rooli, vaan tapa olla. Ja nyt, kun kaikki ulkoisesti on hyvin, tunnen että on aika astua siihen syvemmin. Ei siksi, että elämä olisi rikki – vaan juuri siksi, että se on valmis kasvamaan seuraavaan vaiheeseen.
Ehkä sinä, joka tätä luet, tunnistat samanlaisen hiljaisen kutsun sisälläsi. Sen äänen, joka ei vaadi, mutta joka ei anna rauhaa ennen kuin sitä kuuntelee.
Luottakaamme siihen. Sielunpolku ei aina ole suora tai helppo, mutta se on aito. Ja sen kulkeminen on suurin lahja, jonka voimme itsellemme antaa.